Marraskuun ensimmäisenä päivänä 1967 kirjoittaja aloitti rajavartijan tehtävät Ivalon rajavartiostossa. Ensimmäiset kaksi kuukautta hän oli sijoitettuna Ivalon komentopaikalle. Siellä hän sai kuulla monenlaisia tarinoita rajamiesten työstä ja erämaan tapahtumista. Kuvan karhu ei liity tapaukseen.
Työn ohessa oli mahdollisuus harrastaa ampumahiihtoa, joka oli erittäin suosittu laji. Muutaman viikon kuluttua alkoi myös rajakoiranohjaajien koulutusleiri. Siellä sain kuulla tapauksesta, joka oli sattunut vuotta aiemmin, syksyllä 1966, Anterin erämaavartion läheisyydessä. Haavoittunut karhu oli hyökännyt rajamiehen kimppuun ja purrut häneltä päänahan irti niin, että se oli revennyt silmille.
Rajakoiranohjaaja, sukunimeltään Jäntti, oli myös tällä leirillä. Sain omin silmin nähdä purenta-arvet hänen päässään.
Päälaelta ja takaraivolta irti repeytynyt päänahka oli parantunut hyvin. Näkemästäni olin henkilökohtaisesti kovin otettu: voiko tämä olla ihan totta, uskomatonta.
Rajavartija Jäntti kertoi tapahtumasta näin
Poroaitavahti Sarre oli tarkastanut ja korjannut poroaitaa rajavyöhykkeellä, lähellä Anterin erämaavartiota. Hänellä oli työmatkoillaan mukana härkäporo. Poro kantoi työtarvikkeita, muonaa ja yöpymisvälineitä.
Yllättäen isokokoinen karhu oli ilmestynyt väijyksistä näkyviin aivan poron läheisyydessä. Tilanteessa poroaitavahti Sarre pääsi ampumaan karhua hätäisesti.
Luoti oli vahingoittanut karhua, ja se oli pötkinyt tiehensä. Ampujan piti lähteä hakemaan apuvoimia Anterin vartioasemalta karhun jäljittämiseen. Matkaa vartioasemalle oli lähes kolme kilometriä. Sieltä hän sai mukaansa yhden rajamiehen hirviaseineen. Yhdessä he lähtivät tapahtumapaikalle.
Maa oli lumesta valkoinen ja kaamospäivä kääntymässä iltaan.
Tapahtumapaikalla he huomasivat muutaman veritipan lumessa. Hätäisesti ammuttu luoti oli osunut karhuun.
He alkoivat etsiä haavoittunutta karhua jälkiä seuraten. Karhu oli paennut tiheään korpikuusikkoon, josta pakomatka oli edennyt mäen alarinnettä pitkin.
Rajavartija Jäntti kertoi kulkeneensa edellä hirviase käsissä ladattuna.
Poroaitavahti Sarre tuli perässä noin kymmenen metrin päässä, ase ladattuna ja valmiina. Tilanne oli äärimmäisen jännittynyt ja arvaamaton.
Yhtäkkiä ylärinteen puolelta, kuusen takaa, isokokoinen karhu hyökkäsi Jänttiä kohti.
Hän ehti ampua yhden hätäisen laukauksen, joka ei osunut karhuun. Karhu syöksyi päälle ja Jäntti kaatui maahan.
Jäin makaamaan selälleni ja karhu istui päälleni.
– Jäntti
Karhu puri hänen käsivarsiaan, puristi päätä etutassujen väliin, painoi molemmilla etujaloilla maata kohden ja yritti ottaa pään kokonaan suuhun.
Karhu puri hänen pääkalloaan siten, että takaosasta päänahka repeytyi irti ja siirtyi kasvoille silmien eteen.
Tulin siihen uskoon, että tähän minä kuolen. Olin koko ajan tajuissani. Eletty elämä kulki silmissä nauhana, elokuvien tavoin.
– Jäntti
Onni onnettomuudessa oli, että hänen päänsä oli pienessä maakuopassa vasten kiveä. Se osaltaan suojasi puremilta.
Päällä istuva karhu lopetti hetkeksi puremisen, ryhtyi karjumaan ja murisemaan lähestyvää poroaitavahtia kohti.
Tunsin, miten karjuvan karhun suusta pärskyi vaahtoa kasvoilleni, Jäntti kuvaili.
Poroaitavahti Sarre oli päässyt tulemaan niin lähelle karhua, että pystyi ampumaan turvallisesti kuolettavan laukauksen. Hän olisi pystynyt ampumaan karhua jo huomattavasti aiemmin, mutta vahingonlaukauksen pelossa ei uskaltanut sitä tehdä.
Karhun puremisen seurauksena silmät eivät kuitenkaan vaurioituneet.
Siirsin itse päänahkaa silmien edestä pois taaksepäin, ja tuskallinen taival kohti Anterin vartioasemaa alkoi, Jäntti kertoi.
Isokokoinen kuoliaaksi ammuttu karhu oli uros. Ei turhaan sanota, että karhulla on seitsemän miehen voima ja yhden järki.
Haavoittuneenakin karhu pystyy vaistomaisesti käyttämään maastoa hyväkseen. Karhu voi muun muassa tehdä ”ketunlenkin” ja palata ylärinteen puolelle väijymään jäljestäjiä.
Rajavartija Jäntti kuljetettiin Ivalon terveyskeskukseen ja sieltä edelleen Lapin keskussairaalaan Rovaniemelle. Tämän jälkeen alkoi toipuminen järkytyksestä sekä pitkällinen, useita viikkoja kestänyt sairausloma.
Karhun ruho kokonaisuudessaan meni valtion omaisuudeksi. Pahoin loukkaantunut Jäntti halusi tapetusta uroskarhusta muistoksi siitinluun. Se oli pituudeltaan noin 20 senttimetriä.
Työkuntoiseksi tervehdyttyään rajavartija Jäntti palasi entiseen työtehtäväänsä schäfer-rajakoiran ohjaajaksi. Jälkeenpäin hän itse harmitteli tapahtumaa: jos rajakoira olisi ollut mukana, näin olisi tuskin päässyt tapahtumaan.
Kun tapahtumasta oli kulunut noin kaksi vuotta, tiedustelin Anterin vartion rajamiehiltä Jäntin vointia.
He kertoivat hänen kyllä toipuneen hyvin, mutta jos keskustelut johtavat traagisen tapahtuman muistelemiseen, eikä hän halua muistella mitään.
Tapahtuma oli niin järkyttävä, ettei se hänen kohdallaan unohtunut.
Arto Särkelä
Ylitornio
Varusmiespalvelus Lapin rajavartiostossa vuonna 1965. Rajavartijana vuosina 1967–1974 Ivalossa Virtaniemen rajavartioasemalla ja Ylitorniolla.
Pääkuva: Pixabay (kuvan karhu ei liity tapaukseen)
Tiedätkö hyvän tarinan?
Keräämme ja julkaisemme tarinoita rajalta. Onko sinulla muisto tai vinkki?
Aiheet
- Kiltakuulumiset (11)
- Rajahistoria (15)
- Rajakolumni (1)
- Rajatarina (6)
Arkisto
- kesäkuu 2026 (3)
- toukokuu 2026 (2)
- huhtikuu 2026 (2)
- maaliskuu 2026 (4)
- helmikuu 2026 (3)
- tammikuu 2026 (2)
- joulukuu 2025 (2)
- marraskuu 2025 (2)
- lokakuu 2025 (1)
- syyskuu 2025 (1)
- elokuu 2025 (1)
- heinäkuu 2025 (1)
- kesäkuu 2025 (3)
- toukokuu 2025 (5)